Tove Janssonin Muumipappa ja meri – kirja kertoo muumipapan persoonasta. Muumilaaksossa pappa tuntee itsensä turhautuneeksi ja unelmoi suurista seikkailuista. Tarinan edetessä muumiperhe muuttaa asumaan majakkasaarelle. Pappa tuskailee identiteettikriisinsä kanssa ja muumipeikko murrosikänsä syövereissä. Majakkasaarella muumit tapaavat kalastajan, joka on hyvin vaitonainen eikä hänestä saa oikein otetta. Muumipeikko ihastuu saarella merihevosiin ja juttelee usein heidän kanssaan. Myös Mörkö saapuu saarelle ja aiheuttaa oman kylmän säväyksensä tarinan juoneen.
Muumipapalla on alusta asti hyvin vahva ja itsevarma asema oman työyhteisönsä, siis perheen keskellä. Hän valvoo ja todella nauttii tästä ”ylempää katselusta”. Papan sana on laki, eikä sitä juuri kyseenalaisteta. Mamma myöntelee, mutta Myystä kuvastuu taas toinen ääripää. Hän pohtii ja esittää sopivaan pisteliäitä mielipiteitään aina sinne-tänne.
Muumipappa edustaa myös ainakin Suomessa totuttua hyvin miehistä kuvaa: kaikki pitää ymmärtää itse, eikä muiden vihjailuista tai jopa suorista sanomisista ole hyötyä. Hän on ylin, fiksuin ja määräysvaltaa hallitseva. Todellisessa johtamisessa tämä silmät kiinni-tyyppinen tilanne ei toimi, eikä se aina Papankaan kuvioissa tunnu toimivan. Kun hän itsekin ymmärtää sen, hän vetäytyy hetkeksi marttyyrina tutkiskelemaan asioita. Pappa edustaa myös turvaa omalla vahvuudellaan ja asemallaan, eikä tätäkään saa kyseenalaistaa missään muodossa.
Teksti oli lukukokemuksena melko raskasta luettavaa ja huomasi kerronnan olevan vanhahtavaa. Johtamisen perusta tulee hyvin ilmi jo kirjan ensimmäisestä luvusta alkaen, eikä se herätä kovin positiivisia tuntemuksia.
Kirja kuvailee osuvasti paitsi ihmisen elämänvaiheita ja –kriisejä, työyhteisöä ja johtamista, mutta myös meren käyttäytymistä ja sen arvaamattomuutta.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti